Written by ’Saken’ tarina
Tervehdys! Olen nimim. ’Sakke’, alle 30-vuotias ja entinen ”mt-kuntoutuja”. Laitan termin sitaatteihin siitä syystä, etten itse ymmärrä käsitettä. Mielestäni todellinen kuntoutuminen – niin fyysinen kuin henkinen, alkoi vasta kun pääsin psykiatrian otteesta ja lääkityksestäni eroon. En myöskään ymmärrä käsitettä ”mielenterveys”, sillä se lähinnä kuvaa omituista käytöstä silloin kun ihmisellä on haastava aika elämässä ja on raskaan henkisen paineen alla. Epämiellyttäviä ajatuksia, tunteita, käytöstä toisten silmien edessä. Rajatonta, toisinaan omasta tahdosta riippumatonta itseilmaisua. Tämä ei tietenkään ole hyvä asia, mutta inhimillsemmät keinot pitää jostain saaada. Kannatankin ratkaisukeskeistä terapiaa. Kerron teille elämästäni vuosilta 2010-2024 ja sieltä palasia jotka liittyvät olennaisesti tähän kuntoutumisprosessiin.
Kokeilin ensimmäistä kertaa kannabista syksyllä 2010. Tämä nyt oli melko tavallista tuohon aikaan omassa kaveriporukassa, eikä siihen liittynyt sen suurempia kokeilunhaluja muihin aineisiin. Aloin kuitenkin käyttämään säännöllisesti jo 16-vuotiaana ja ajatusmaailmassa näin kannabiksen jonain luonnonlääkkeenä joka tekee kaikesta mahtavaa. Tämä on tietenkin jo alkeita siihen huonompaan näkökulmaan, jolloin oletetaan että mitä tahansa voi käyttää ilman mitään haittoja.
Kannabiksesta ei silti tullut runsaasta hiisailusta huolimatta muita haittavaikutuksia kuin passiivisuus ja ylifilosofiset, psykedeelisen höperöt ajatukset, hippimäisyys. Kun täytin 18, kuvioihin tuli amfetamiini. Piriin jäin koukkuun heti ensimmäisestä kerrasta. Siitä tuli sosiaalinen, energinen, itsevarma ja tarmokas olo kaikin puolin, joskin en ymmärtänyt että mikäli käyttöä ei edes tauota vähäksi aikaa niin yöunet menee ja ruoka ei maistu.
Ensimmäisen osastohoitokokemukseni koin 2013 nestehukan ja valvottujen öiden ansioista. Olin tuolloin käymässä suuressa kaupungissa ja vauhtipäissä en muistanut nukkua, syödä, saati juoda… hellettä oli yli 30 astetta! Jouduin sairaalaan, josta karkasin yöllä, juoksin pitkähkön matkan päähän, josta poliisi nappasi kyytiin ja vei takaisin. Siitä seuraavana aamuna nk. ”muumilaaksoon”. Pääsin kotiin 3vrk tarkkailujakson jälkeen, jolloin kerrottiin, että päihteet pitäisi lopettaa.
Enpä lopettanut, vaan käyttö jatkui samaan malliin. Loppuvuodesta samana vuonna jouduin toisen kerran, ja siitä seurasi ensimmäinen pakkohoitojakso, n. 3kk. Tuona aikana näin miten systeemi toimii, sain antipsykoottisen lääkityksen joka myöhemmin vaihdettiin toiseen. Jo 3kk aikavälillä ehdin lihota n. 10kg, rinnat turposivat, tunteet ja ajatukset katosivat, puhekyky oli hyvin heikko… Ainut asia joka korjaantui oli olemukseni, sillä minusta tuli siedettävä ihminen muiden joukossa. Lopetin seinään lääkkeet kun pääsin pois ja myös päihteet vähäksi aikaa, vieroitusoireita tai uutta psykoosia ei sen johdosta tullut.
Kesällä 2014 aloin käyttämään uudestaan, laajalla kirjolla aivan kaikkea mitä sai. Yleensä piriä, pilveä ja alkoholia sekaisin. Satunnaisemmin essoja, sieniä ja muutamat laputkin. Syksyllä minulla meni sen verran huonosti päihteiden kanssa että tein läheisen ihmisen kanssa sopimuksen: hän auttaisi minua palaamaan takaisin normaaliin arkeen ja rytmiin, jos lopetan kaiken kokonaan – paitsi tupakkaa ja kahvia sai toki vedellä. Suostuin ja pirivieroitus alkoi. Ehdin olla n. 2 viikkoa käyttämättä, mutta lopulta iski ahdistavat ajatukset ja vaikea unettomuus, valvoin 4vrk ja tuon aikana minulle välähti että olen varmasti Jeesus.
Vaikka olinkin siis messias uudelleensyntyneenä ja kaverini opetuslapsiani, tajusin että eihän se ole hyvä asia? Mitä kävikään hänelle? Nythän minut halutaan ristiinnaulita nykyaikaisin menetelmin koska tiedän liikaa, vatikaanin salamurhaajat ovat jo kintereillä. He olivat autoissa, kaduilla tarkkailemassa ja lopulta oven takana.
Syksyllä 2014 olin neljättä päivää hereillä. Kuulin kuinka oven takana vatikaanin salamurhaajat keskustelivat hiljaa, ja tiesin että he ovat tulossa teloittamaan minut asunolle. Asunto sijaitsi 7 kerroksessa, joten piti keksiä tarpeeksi hyvä pakoreitti. Kiipesin parvekkeelta toiselle ulkokautta jotta voisin paeta sen viereisen talon rappukäytävän kautta. Parvekkeen ovi ei kuitenkaan auennut, jäin keikkumaan kaiteelle. Kaiteella keikkuessani tajusin että ehkä kyse onkin vain uskonhypystä, the leap of faith. ”You can do it son – the power is in you…” kuului päässäni. Kun katsoin alas, huomasin että pelastuslaitos oli pystyttänyt leveän patjan alas pihalle suoraan parvekkeen alle, samalla kun poliisi avasi parvekkeen oven. Salamannopeasti tiputtauduin patjalle ja siitä tietenkin pakkohoitoon.
Viimeisin pakkohoitojakso olikin kaikkein rankin. Se kesti melkein 9kk! Syksystä 2014 kevääseen 2015, skitsofreniadiagnoosi ja vahva antipsykoottinen lääkitys. Olin alussa leposide-eristyksessä jopa 8 päivää aggressiivisen käytöksen takia. Huomasin ettei kukaan halunnut, pystynyt tai edes yrittänyt kuunnella. Kaikki mitä toivoin olisi ollut ruokaa, lepoa, liikuntaa ja rauhaa muista ihmisistä. Se nyt oli tajuttoman vaikea pukea sanoiksi tuossa tilassa, ja vaikka jotenkunten olisin onnistunut niin lääkäri olisi tiennyt paremmin, väittäen että kyseessä on sairaus.
”Toivuin” tehokkaasti ja nopeasti. Epämiellyttävät ajatukset ja siitä johtuva käytös poistui reilussa kuukaudessa. Joulukuussa olin jo aivan tavallinen… liiankin tavallinen. Ja sama rumba alkoi alusta. Apatia tuli vielä voimakkaammin kuin edellisellä kerralla, köpöttelevä kävely, hengenahdistus, verenpainetautia ym. Lihosin 140kg asti.
Lääkäri kysyi minulta tuolloin pariinkin otteeseen että ”seurusteletko”, ”onkos sinulla tyttö/naisystävää”? Mielestäni todella provosoivaa, sillä olen lukenut biologiaa ja seurannut mielenkiinnosta ihmisten soidinmenoja aikaisemmin. Pitäisi olla päivänselvä asia että jos mies on tuossa hapessa niin hänestä ei ole yhtään mihinkään. Harmi että asia on edelleen tabu, mielestäni pitäisi miettiä tarkoin miten suurista haitoista tässä puhutaan.
Pääsin pois 2015 hyvän käytöksen ja valehtelun ansiosta. Opin tuolloin että kannattaa sanoa lääkärille vain se mitä hän haluaa kuulla, myös esittää aavistuksen verran pirteää apatiasta huolimatta. Puheterapiaa joka oli tönkköä, sitä harjoittelin. Kotiuduin palvelutaloon jossa asuin 2 vuotta, tämän aikana ohjaajat varmistivat että syön lääkkeeni. Osallistuin siitä huolimatta ryhmätoimintaan ja kaikkeen mitä tarjottiin, koska se oli tehokkain tapa päästä sieltä omilleen.
Hyvän käytöksen ansiosta jota edelleen pidin yllä – muutin vähemmän tuetumpaan asumismuotoon 2017 syksyllä. Sinä aikana sain neuvoteltua pari lääkevähennystä yksityisen psykiatrin kautta. Nämä pienetkin vähennykset olivat tärkeitä, sillä toimintakyvyn rippeitä palasi aina vähennysten myötä takaisin. Harrastin tuolloin ruoanlaittoa ja keilausta, haaveilin miltä harrastukset tuntuisivat jos tuntisin elämää. Silti, olen edelleen iloinen että lääkittynäkään en ollut täysin toimeton, vaan pyrin opettelemaan itsenäistä elämää. Ne pienet arjen askareet, niin tylsiltä kuin kuulostavatkin – olivat tärkeä osa kuntoutumista. Jos en olisi näitä taitoja opetellut etukäteen, tulevan lääkevieroituksen aikana olisi ollut hyvin vaikea huolehtia itsestään millään tasolla. Tämä olisi johtanut uudelleen pakkohoitoon ja siitä sairaalakierteeseen.
2019 muutin täysin omilleni. Tämä oli suurin saavutus psykoosilääkittynä johon olen kyennyt. Nyt pystyin keskittymään omiin asioihini ilman että vahditaan kuin pientä lasta! Samalla se puolsi lääkevähennyksiä lisää, vaikka lääkärit hieman vastahakoisia olivatkin. Kävin jo kuntouttavassa työtoiminnassa ja muilla pajoilla arkena, sekä olin laihtunut jonkin verran. Myös ulkoilu ym. oli lisääntynyt.
Viimein alkuvuodesta 2021, tapasin puhtaasta hyvästä tuurista lääkärin joka kuunteli tilannettani ja ymmärsi että haluan lopettaa riskeistä huolimatta. Kuuntelin tavanomaiset elinikäinen sairaus ja uuden psykoosin riski joka voi vaurioittaa aivoja tasainen vointi – lätinät ja suostuin vuoden mittaiseen, kontrolloituun ja asteittaiseen lopettamiseen.
Keväällä 2022 meni viimeinen pillerinpuolikas. Vieroitusoireet pamahtivat ja jouduin kohtaamaan psykoosin uudelleen. Unettomuus, ahdistuneisuus, aggressiivisuus, vainoharhat jne.. En kertonut lääkärille, sillä tiesin mitä siitä seuraisi. Olin ennakoinut tulevan tilanteen ja kertonut varalta eräälle ihmiselle miten tulisi toimia ja miten hän voisi auttaa tässä tilanteessa. Lähdimme keväällä yhdessä hermolomalle, jossa sekoilin rauhassa n. 5 päivää. Siellä sain ensimmäistä kertaa nukuttua täydet 8 tunnin yöunet. Kun heräsin niiden unien jälkeen, olo oli kuin uudelleensyntynyt! Kylmä hikipisara otsalla, rento ja rauhallinen tunnelma. Kukaan ei ollutkaan missään. Ketään ei kiinnostanut, kukaan ei halveksi minua selän takana. Se oli kaikki illuusiota ja pahin vaihe oli ohi.
Siitä alkoi se todellinen kuntoutuminen, kuntoutuminen joka on kestänyt tähän päivään saakka kun tätä tekstiä kirjoitan. En halua uhriutua, vaan olen täysin rehellinen. Omat kokemukseni olivat täysin negatiivisia, enkä voi maalata asioita toisenlaisiksi mitä ne ovat olleet. Siksipä kokemuksista on mahdotonta kertoa ilman että joutuisi vaikuttamaan siltä että hakkaa päätä seinään.
Joten sitten positiiviset asiat, niitäkin löytyy ja nämä kaikki ovat tapahtuneet viimeisen vajaan 2 vuoden aikana! Olenkin sanonut hieman hassusti että otan ”nuoruusvuosia kiinni”, on se parempi kuin kiroaisin menettäneeni parikymppiset kokonaan.
Hain kokkikouluun opiskelemaan ja muutin sen perässä uuteen kaupunkiin. Olen laihtunut 140kg:sta 83kg asti. Nyt olen lihoituskuurilla, kuntosalihommat aloitin vakituisesti heti kun sain fyysisen kunnon ja motivaation takaisin (kävin myös kevyellä lääkityksellä höntsäilemässä, ei se täysi este ollut vaan enemmänkin hidaste kehitykselle), Sain puhekyvyn ja itseilmaisun takaisin, itsevarmuuden takaisin, tunteet takaisin. Kävin treffeillä ja kohtasin vastakkaisen sukupuolen 10 vuoden tauon jälkeen. Hain kokemusasiantuntijakoulutukseen, vaikka en päässyt niin en luovuttanut etsimistä, nyt näyttää tulevaisuus valoisalta sen suhteen. Oppisopimuspaikka maanviljelijäksi mahd. lähitulevaisuudessa. Aloitin kitaransoiton uudelleen. Verenpainetauti katosi kokonaan ja lääkitystä siihen ei tarvita. Oireiden hallinta on helppoa kun varmistan että nukun, syön ja liikun riittävästi… aika yksinkertaista.
Miten tämä kaikki edes on mahdollista? Näin lyhyessä ajassa? Tuntuu kuin olisi saanut mahdollisuuden armosta uuteen elämään, vaikka en kovin uskovainen olekaan. Jaan tämän kokemuksen siksi että aina on toivoa, mutta jos ei ole tahtoa tehdä asioita vaikka dopamiinin tuotanto olisi kuinka matala, niin ei mikään järjesty. Psykiatrisesta hoidosta ja lääkkeistä on todellakin vaikea päästä eroon, mutta jos yksikin ihminen joka lukee tätä saa inspiraation, niin tiedän ettei sanani ole mennyt hukkaan.
Muutama sana arjesta
Arjen struktuuri koostui siitä että alkoi ensiksi laittamaan puoliväkinäisesti ruokaa, säästösyistä sekä siitä että on luonnostaan ollut kiinnostusta ruoanlaittoa kohtaan. Toinen oli siivoaminen, jossa kesti muuten todella pitkä aika oppia. Kun kotiuduin osastolta 2015, fyysinen kuntoni oli niin huono että en jaksanut siivota laisinkaan. Ohjaajat kuumottelivat ovella ja naputtivat asunnon sotkuisuudesta. Siivosin muodon vuoksi vain ohjaajan avustamana, hampaat irvessä. Kuuntelin saarnoja siitä kuinka asunnon tulisi olla siisti joka kerta kun on tarkastus ja viikottaiset siivoukset on hoidettava. Omat vanhemmat kävivät myös välillä siivoamassa, kun puhti oli täysin poissa. Tätä rutiinia toistamalla ei tietenkään oppinut mitään, prosessointikyky oli olematon sekä kuullun ymmärtäminen myös huonoa tasoa. Asia muuttui kun muutin 2017 vähemmän tuetumpaan asumismuotoon sekä lääkitystä oli jo osittain vähennetty. Silloin pieniä energianrippeitä tuli takaisin elämään, eli aloin mm. viemään roskia ja vaihtamaan lakanoita säännöllisemmin, lopulta kun en jaksanut ohjaajien marinaa niin toimin täysin omatoimisesti. Ruoanlaittoa oli samassa jatkunut 2 vuotta, joka alkoi kerta kerralta sujumaan luontevammin.
Harrastuksina sain ryhmätoimintojen kautta kitaransoiton sekä keilauksen, joista ensimmäinen tuli jäädäkseen.
Minusta on tärkeää ettei huonokuntoista mt-kuntoutujaa laitettaisi puoliväkisin ryhmiin, sillä se ei siinä kohtaa ole olennaista henkilön kuntoutumisen suhteen. Se voi jopa pahentaa henkilön kuntoutumista, sillä pitäisi olla oma tahto ja fyysinen jaksaminen messissä. Sanassa kuntoutuminen on myös kunto, jos kunto ei kestä niin tulisi antaa toisen vaikka nukkua ja yllättyä positiivisesti siitä että asukas edes peseytyy sekä käy kaupassa itsenäisesti.
Mutta vaikka viimeksi puhuttiin porukalla vitsillä siitä ”otin itseä niskasta kiinni”-termistä, niin valitettavasti arjen rakentuminen oli omalla kohdalla tismalleen siitä lähtöisin. Tein kirjaimellisesti matalalla dopamiinitasolla, eli matalilla energioilla väkinäisiä asioita, joista vuosien karttuessa tuli rutiineja ja niitä pystyi noudattamaan. Ajattelin tuolloin että on pakko vaan tehdä sitkeästi mitä sanotaan, jos en tee niin en pääse tavoitteisiini, eli hoidosta ja lääkkeistä kokonaan irti. Ja se linja kannatti pitää, lopussa kiitos seisoo.
Vielä loppuun sanon että arjessa riittää parhaiten se että tiskaa tiskit, vie roskat, pesee pyykit, vaihtaa lakanat. Ylläpitää kämppää. Laittaa ruokaa, huolehtii laskut, tekee kauppalistaa, laskee paljonko on mihinkin varaa, pyrkii syömään varojensa puitteissa terveellisesti, harrastaa jotain. Parasta jos saa työpaikan näiden ohessa tai säännöllisen päivittäisen menon johon sitoutuu. Minulle oli laskut sekä raha-asiat, kauppahommat ym. selviä, joten siivous ja aktiivinen toiminta kodin ulkopuolella olivat isoin haaste.