Written by Anna mää itte.
Mistä minä oon lähtöisin? Mistä minun kokemukset on lähtöisin? Olenko saanut tarvitsemani avun? Teksti on sekava, tällaista se on mun pään sisällä. En pysy itsekään perässä mitä on tapahtunut ja milloin.
Oon syntynyt kaupungissa 90-luvun lopulla. Asuttiin äidin kanssa kahdestaan. Biologinen isäni ja äitini erosivat. Vauvavuosista en tietenkään muista mitään, mutta keho ja alitajunta muistaa. Muistaa sen, että toinen vanhempi on ollut vain silloin tällöin mukana. Muistaa sen miltä tuntuu, kun toinen on vain osittain läsnä. Muistaa sen, kuinka luja yhteys mun ja äidin välille syntyi. Muistaa sen kuinka silti olisi tarvinnut molempia.
Yhtäkkiä mulla oli molemmat, isähahmo ei vain ollut se oma biologinen isä. Hän oli äidin tapaama uusi mies. Yhtäkkiä meillä olikin perhe. Yhtäkkiä mulla olikin paljon ihmisiä mun ympärillä. Meidän pieni perhe muutti pieneen kylään. Virhe. Elettiin vuotta 2003, eli mä olin vielä pieni. Vielä pieni ihminen vailla huolta, hyväksyntää ja rakkautta. Sitä mulla riitti mielin määrin. Muistan tai ainakin yritän muistaa paljon kivoja retkiä yhdessä. Muistan tai ainakin yritän muistaa ajat, kun oon ollut päiväkodissa, kun oon mennyt eskariin, kun oon aloittanut koulun. Kuvien avulla pystyy jotakin yhdistämään.
Sen ainakin muistan, kun mökkireissulla mulle kerrottiin. Musta tulee isosisko. Olin silloin eskarissa. Ajatella, meidän perheestä tulisi yhtä ihmistä suurempi. Odotin ja olin innoissaan. Vihdoin päivä koitti ja mä sain pikkusiskon. Yhtäkkiä mun piti jakaa se huomio mitä sain. Yhtäkkiä olinkin ’muumien näkymätön Ninni’ ja katsoin sivusta siskon kasvua. Tietenkin pidin huolta pikkusiskosta. Lohdutin, luin iltasadut ja huolehdin, että hänellä on kaikki hyvin. Annoin ja pyysin riitatilanteissa anteeksi, koska olin vanhempi. Piilotin omat tunteeni, koska vanhempana sisaruksena oli ymmärrettävä pienempää. Oli oltava vanhempi ja vahvempi.
Biologinen isäni alkoi myös uuden naisystävänsä kanssa olemaan mun elämässä. Sain lisää sisaruksia, kaksi sisarpuolta ja tietenkin uuden äitipuolen. Kävin heillä joka toinen viikonloppu. Heidän luonaan mulle tehtiin oma nukkumapaikka saunarakennukseen.
Sitten musta tulikin teini. Välit heihin ja muuhun perheeseen olivat nyt aikuisten käsissä. Kukaan ei kuunnellut, kukaan ei ymmärtänyt. Siltä se ainakin silloin tuntui. Vanhempia kohtaan oli ristiriitaiset tunteet, kehenkään ei voinut luottaa. Silloin oli kaverisuhteet päin persettä. Yhtäkkiä oli myös poikaystävä, erottiin ja aloin seurustelemaan uudestaan. Olinkin aika monen pojan kanssa, koska yksin oleminen ei muka ollut vaihtoehto. En tietenkään niin nuorena pysähtynyt miettimään miksi en muka voisi olla yksin. Niissäkin suhteissa oli omat ongelmansa, eikä tietoakaan tunnesäätelystä. Mikään muu ei kiinnostanut, kuin se mitä muut ovat musta mieltä. Miten voi meikata, miten voi pukeutua, mitä voi sanoa ja millainen voin olla. Opettavaisia, mutta huonoja kokemuksia. Ei hajuakaan siitä kuka olen ja mitä haluan tulevaisuudelta. Koulumotivaatio oli täysin nollassa.
Yläasteella alkoi syrjintä tyttöjen osalta ja pojat haukkuivat ja tönivät koulun käytävillä. Oli mulla jonkin sortin kaveriporukka, mutta oltiin kaikki loppujen lopuksi niin erilaisia. En tuntenut kuuluvani mihinkään porukkaan tai ylipäätään mihinkään. Yritin kyllä, mutta turhaan. Merkonomi opinnot alkoi, kaveriporukka hajosi. Yhtäkkiä olin ensimmäisellä tunnilla niin, että mulla ei ollut ketään ystävää. Eikä ketään kelle puhua. Ei ketään kenen kanssa hengata, ei ketään kenen kanssa mennä ruokailuun. Enkä silloin voinut tutustua kehenkään tai koittaa rakentaa itselleni kaverisuhteita. Samat tytöt, jotka syrjivät aloittavat samalla luokalla ja saivat muun luokan kääntymään minua vastaan. Siitä alkoi alamäki. En halunnut mennä kouluun, lintsasin ja pidin kaiken itselläni.
Ahdisti, ahdisti ja ahdisti. Viiltelin, itsensä vahingoittaminen oli alkanut jo kutosluokalla. Kävin ala-asteella, yläasteella, sekä ammattikoulussa juttelemassa koulun terveydenhoitajille. Yläasteella koulun psykologilla. Ammattikoulussa sain lähetteen psykiatrille.
Tässä potilaskertomus sieltä ensimmäiseltä käynniltä:
”Esitiedot: 16-vuotias nuori, ammattikoulua käy ensimmäistä vuotta. Asuu äidin ja isäpuolen kanssa, myös alakouluikäinen sisarpuoli, isä asuu lähikaupungissa, mutta tämän kanssa ei juuri yhteyksiä. isäpuolen kokee enemmän isäkseen.
Masennus ja ahdistus kertomansa mukaan alkanut jo yläasteella, tuolloin myös viiltelyä, käynyt tuolloin psykologilla 3 kk.n ajan, käynnit lopetettu suunnitellusti. Kertoo tämän hetkisen voinnin alkaneen huonontua viime kesänä jolloin erosi entisestä poikaystävästään. Alkoi seurustella nykyisen poikaystävänsä kanssa, tämä aiheutti riitaa kaveripiirissä, kiusaamistakin. Uusi koulu jännitti ja osoittautui vaikeammaksi kuin luuli. Tärkeä ihminen sai aivoinfarktin, ja läheinen joutui leikkaukseen. Sisaren kanssa ollut hankaluuksia, tämä tottunut saamaan kaiken, ”villi”, ja häneen menee hermot. Lähivanhemmilla riitoja, n. vuosi sitten olivat eroamassakin, mutta päättivät pysyä yhdessä. Nämä kaikki painaneet ja kuormittaneet. Poikaystävä ollut tukena ja voimavarana. Kertoo olleensa aina herkkä, ei ole osannut sanoa ei, auttanut aina muita, ajatuksella ettei muiden tarvitse kokea samaa että joutuu pärjäämään omillaan. Kotona kärsinyt vanhempien riitelystä, ollut sovittelijana, myös sisaren suhteen on joutunut aina syntipukiksi syyttä. Huolehtinut muista, omista asioistaan ja huolistaan ei ole halunnut puhua ettei huolestuttaisi muita. Yrittänyt ajatella positiivisesti, nyt väsymys painaa päälle. Voimaannuttavia asioita teatteriharrastus, jolloin pääsee irti huolista, samoin poikakaverin kanssa olo. Tykkää myös kirjoittaa ja syventyä aikuisten värityskirjoihin. Nykytila: Nyt masentunut, BDI 24 p. ja BAI 31 p. Tuetaan panostamaan omaan jaksamiseen. Ilmeet vakavat, pidättelee tunteita. Suunnitelma: Sovitaan alkuun muutama viikoittainen käynti, jatkot sitten tilanteen mukaan.”
Vaihdoin alaa hotelli- ja catering alalle. Ei auttanut, sama meno jatkoi. Opinnot ei edennyt. Halusin vain kovasti onnistua, eikä ollut ketään kelle puhua. Paitsi poikaystävä, mutta kuka siinä iässä oikeasti osaisi tunteitaan selittää. Jouduin monen silmätikuksi. Sain ilkeitä kommentteja sosiaaliseen mediaan. ”Pitäisikö pelata pesäpalloa niin, että maila osuisi siihen” ”Sulla ei ole oikeutta olla onnellinen” ”Kuka sä kuvittelet olevas” ”😂😂😂”. Samanlaisia kommentteja sain ammattikoulun kahviossa ja käytävillä, tunneilla tunsin kuinka musta kuiskittiin. Tunsin kuinka musta tehtiin pilkkaa ja kaikelle mikä liittyi minuun naurettiin. Mua ei haluttu mihinkään ryhmätehtävien ryhmään mukaan.
Tässä välissä myös meidän ydinperhe hajosi. Yksi tärkeä henkilö sai aivoinfarktin ja tuntui, että menetin hänet. Yksi isovanhemmista kuoli jo, kun olin 7-vuotias. Siskoni isän vanhemmat ottivat tietysti siskon isän puolen ja myös välini heihin kaikkiin horjui. Muutettiin vanhemman ja sisaruksen kanssa omaan asuntoon. Haettiin meille koira. Muutettiin takaisin kaupunkiin. Kaupungissa jatkoin ammattikoulun opintoja, huonolla menestyksellä. Parhaani koitin käydä oppisopimus paikassa, mutta sielläkään ei mua ja mun opintoja kunnioitettu tarpeeksi. Koitin vaihtaa takasin koulun penkille, mutta kirjoille kaupunkiin. Ei siitäkään mitään tullut. En ollut tarpeeksi ehjä opiskelemaan.
Seuraavat vuodet ovat aika pitkälti sumua. Asuin jo yksin omassa asunnossa. Kävin eri paikoissa töissä, mutta lopetin joka kerta tai minut irtisanottiin. En todellakaan tiennyt mitä haluan, koska en halunnut oikeastaan mitään. Koitin vain selviytyä. Seurustelin huonossa parisuhteessa ja tapailin tunnevajaita ihmisiä. Minua on hyväksikäytetty sanallisesti, rahallisesti ja seksuaalisesti. Olin hyvin itsetuhoinen ja halu päästä pois oli jokapäiväisesti läsnä. Sain ahdistus/paniikkikohtauksia kotona, bussissa, kaupassa ja uusien tuttavuuksien kanssa. En voinut ollenkaan hyvin. Mua siirreltiin psykiatrin vastaanotolta toiselle. Jokaisessa paikassa uudestaan small talk, kuka oon ja mistä. Olisiko heidän pitänyt kiinnittää huomiota enemmän siihen minkä takia voin niin huonosti? Olisiko heidän pitänyt ottaa asiani tosissaan? Monta kertaa olin päivystyksessä tikkauttamassa viiltelyjälkiä. Kerran olin valmis luovuttamaan, siitä on muistona arvet ranteissa.
Oli mulla hoitokontakti, joka oli sairaana usein. Olisiko heidän pitänyt järjestää joku jonka kanssa olisin voinut edes soittaa ja kertoa kuinka huonosti voin? Olisiko heidän pitänyt ymmärtää mua ja mun ongelmia paremmin? Olisiko heidän pitänyt pitää huoli siitä, että oikeasti pärjään? Olisiko heidän pitänyt oikeasti kuunnella? Jos ihmiseltä perutaan usein aikoja hoitokontaktin toimesta. Hän ei todellakaan ole valmis toimimaan yksin. Ylipäätään ahdistuneena ja masentuneena on vaikea olla. Kaiken lisäksi joudut itse vaihtamaan palvelupaikkoja, että saat tarvitsemasi avun.
Luovutin, ihan sama, mä pärjään itte. Ainahan mä oon pärjännyt.
Lopetin viiltelyn tahdonvoimalla, lopetin voimia vievät ihmissuhteet. Aloin parantamaan itse itseäni. Kävin töissä, toki olin todella uupunut, mutta kuka muukaan mun asumisen maksaa? Kela? Ja vitut. Koitat saada pikkuhiljaa omat tulosi töiden avulla samalla, kun on kelan asiakkaana. Tänä vuonna maksoin heille 500€ takaisin, koska olin keskeyttänyt opinnot ja käynyt samaan aikaan töissä. Mistä mun olisi tuollaiset pitänyt tietää, kun ei kukaan ole kertonut?
Mulla on niin paljon traumoja, että omaan selviytymiseen on kulunut niin paljon aikaa, että olisin tarvinnut oikeasti jonkun joka katsoo ja hoitaa raha-asiat. Nekin on suurimpia syitä miksi ihminen voi huonosti. Tiedän ettei raha onnelliseksi tee, mutta kyllä se jumalauta helpottaa kun ei tarvitse joka kuukausi laskea rahoja ja todeta, että käteen jää laskujen ja kaupassa käynnin jälkeen pieni summa omaan käyttöön. Pienellä rahasummalla ei käydä ystävien kanssa missää, ei osteta uusia vaatteita/tarvikkeita, ei myöskään harrasteta mitään.
Muutenkin moni nuori kärsii siitä kuinka joutuu olemaan yhteiskunnan ulkopuolella. Siitä kuinka pitäisi tietää ja osata kaikki itse. Kuinka pitäisi pärjätä pienellä rahamäärällä, kun ei ole kykeneväinen käymään töissä, ei ole kykeneväinen edes opiskelemaan. Ymmärrän sen, että ei tietenkään kukaan voi nuorten elämää heidän puolestaan maksaa. Pitäisi siis keskittyä enemmän siihen miksi niin moni nuori jättää koulut kesken ja irtisanoutuu töistä. Keskusteluapua pitäisi ehdottomasti olla enemmän ja terapia kulujen pienempiä, varsinkin nuorille. Pitäisi olla taho johon voi mennä matalalla kynnyksellä, joka auttaa hakeutumaan paikkoihin mistä nuori saa tarvitsemansa avun. Olisi tärkeää olla yksi paikka, jossa nuori voi hoitaa turvallisen aikuisen kanssa kaikki asiat kerralla kuntoon. Koulussa pitäisi jo opettaa rahankäyttöä ja tunnesäätelyä. Jokaisella pitäisi olla mahdollisuus mennä puhumaan terveydenhoitajalle niin, että sitä kautta saisi lähetteen oikeasti ammattilaiselle.
Olin monta vuotta kuin robotti. Ylisuoriuduin töissä, kaipasin hyväksyntää ja jonkun huomaavan kuinka olen vihdoin omilla jaloillani. Vieläkään en tarkalleen tiennyt mistä löydän ilon ja itseni uudelleen. Kalliiden harrastusten kokeileminen yksin ei ollut ollenkaan vaihtoehto. Ei hajuakaan siitä mitä haluaisin opiskella. Kävin töissä, maksoin laskut ja hoidin kodin. Arki oli kuin pakotettua, olin enemmän vihainen siitä, että pitää hoitaa näitä asioita. Kaikki pitää hoitaa yksin, kaikki pitää tietää itse. Miten veroasiat hoidetaan? Miten laskut maksetaan? Miten budjetoidaan? Miten siivoat kodin ilman uupumusta? Miten hoidat itseäsi ilman uupumusta? Miten pidät ihmissuhteita yllä, kun et voi luottaa kehenkään? Miten käyt tapaamassa ihmisiä, kun oma sosiaalinen ahdistus on niin voimakas, että kaupassa käyminenkin tuntuu vaikealta?
Viime keväänä romahdin taas, ihan täysin. En tuntenut enään itseäni. En saanut iloa mistään ja kaikki tuntui siltä, että mikään ei tunnu miltään tai kaikki tuntuu kaikelta. Sain raivokohtauksia, olin valmis luovuttamaan. En mä itselleni halunnut tehdä mitään, mutta olisin sanonut kiitos jos joku muu olisi tehnyt.
Menin päivystykseen ja sain sairaslomaa töistä. Lapussa luki ”akuutti stressireaktio”. Sairausloma oli vain muutaman päivän. Romahdin, romahdin ja romahdin. Mitä seuraavaksi? Mistä saan apua? Mikä tähän auttaa? En pysty hengittämään, en pysty puhumaan, en pysty liikkumaan. Tulisipa joku ja pelastaisi. Vastaus löytyi taas itsestä, minä olen itseni pelastaja ja minä voin hakea itselleni apua. Menin taas päivystykseen hakemaan sairaslomaa. Muutama päivä vaan taas ja ”määrittämätön ahdistuneisuushäiriö”.
Samalla elin ihmisen kanssa jolla oli vakava päihdeongelma. Kannabis ja opiaatit olivat päivittäin läsnä. Ihminen jolta olisin tarvinnut tukea, katsoi mua niinkuin ei tuntisi mua tai mua kohtaan mitään. Ihminen kehen ei todellakaan pystynyt luottamaan. Hänellä oli narsistisia piirteitä. Sain kuulla kuinka minusta ei ole mihinkään ja arpeni oksettavat häntä.
Äiti palasi minnesota hoidosta, hänelläkin oli 2 vuotta paha alkoholiongelma. Äitini on alkoholisti. Miten se voi olla mahdollista? Ihminen joka on syntymästä asti suojellut minua kaikelta? Ihminen jota oon aina katsonut ylöspäin ja jolta oon saanut ongelmiin apua? Yhtäkkiä hänenkään kanssa ei voinut jakaa mitään. Mulla ei ollut ketään. Kävin juttelemassa kriisiavussa. Jos ihminen pääsee juttelemaan 5 kertaa, luuletteko, että tuollaisessa tilanteessa siitä on oikeasti hyötyä. Olin vaan niin yksin, en kehdannut kertoa kavereille mitään mitä oikeasti käyn läpi. Häpesin itseäni, kumppaniani ja perhettäni.
Tarkalleen en muista hainko vielä lisää sairaslomaa päivystyksestä kävinkö terveyskeskuksessa. En pysy laskuissa montako kertaa ja missä olin saman asian takia hakemassa itselleni apua. Jossain vaiheessa mun asia otettiin vihdoin tosissaan. Sain lääkityksen ahdistukseen, entuudestaan oli lääkitys jo sydämentykytyksiin. Kerroin rehellisesti, että en pärjää. Haluan vain päästä pois, en tahdo olla enään ahdistunut. Mut laitettiin kiireellisenä jonoon erikois psykiatrian poliklinikalle. Okei, vähintään puoli vuotta odottamista. Mitäs tässä välissä? Kenelle voin puhua?
Onneksi on olemassa 3. sektorin toimintaa. Tämä minulle neuvottiin terveyskeskuksessa, en ollut aiemmin kuullut muualta tällaisesta palvelusta. Sain sieltä tukihenkilön jolle pääsin purkamaan viikottain ajatuksia. Lääkkeet alkoivat toimimaan ja aloin löytämään itseäni uudestaan. Elettiin jo kesää, asuin tässä kohtaa väliaikaisesti äidin luona. Odotin, että kumppani selvittää päänsä. Muuten en menisi takaisin.
3. sektorin toiminnan kautta aloin löytämään iloa harrastuksiin ja ihmisten kanssa olemiseen. Aloitin työt uudestaan, ajattelin jaksavani. Olin kuin uudesti syntynyt. Kumppani oli omien sanojensa mukaan päässyt irti päihteistä. Muutin takaisin asumaan hänen kanssaan. Sekin, virhe. Oma vointi paheni heti. Ei muuta kuin päivystyksen kautta sairaslomaa taas ja tieto, että tarvitsen akuutisti jonkun psykiatrin. Olen traumatisoitunut ja hyvin rikkinäinen. Sielläkin onneksi kuin ihmeestä oli sairaanhoitaja joka kuunteli. Mua ymmärrettiin, mulle tehtiin lähete akuuttipsykiatriselle. Siellä kävin kerran konsultaatiossa, josta mut ohjattiin intensiiviterapiaan. Vaikka olenkin kiitollinen heille, taas on joutunut itse menemään eri paikkoihin. Aloittamaan alusta, kertomaan alusta kuka on ja mistä. Löytämään itse paikkoihin perille ja täyttämään samat lomakkeet uudestaan ja uudestaan. Joutunut käymään monta kertaa ja vetämään itsensä täysin äärirajoille. Silloin vasta, kun ihminen voi todella huonosti hän saa vasta apua…
Erottiin vihdoin kumppanin kanssa. Muutin takaisin äidille ja aloin rakentamaan itseäni ja elämääni uudelleen. Kävin neljä viikkoa intensiivi terapiassa. Sain sitä kautta kahden kuukauden sairasloman. Koin vihdoin, että minulla on apua ja minulla on tulevaisuus jota kohti mennä. Olin vihdoin löytänyt edes osan itsestäni ja uusia mielenkiinnon kohteita.
Vihdoin sain kokeilla erilaisia harrastuksia. Kokeilla ja oppia mistä minä pidän ja mitä haluan tehdä jatkossa. Tilanne oli täysin eri, kuin ennen. Mietin kuinka hajalla olin ilman mitään miellyttävää tekemistä. Kuinka ahdisti päivittäin ja oli jopa paine siitä etten ole löytänyt itseäni. Kuinka kaikki oli vain ylisuorittamista ja silti onnistumisen tunteita oli hyvin vähän. Nykyään pystyn jopa nauttimaan niistä arjen askareista, petaamaan sängyn ja harjaamaan hampaat. Pystyn tiskaamaan tiskit ja pesemään pyykit. Pystyn olemaan kiitollinen, että mulla on nämä kaikki asiat.
Sain viimein voimaa ja energiaa myös lähteä opiskelemaan. Tähän auttoi ammatinvalintapsykologi. Hän ohjeisti minua hakeutumaan aikuiskoulutukseen. Aloitin opinnot ja ala tuntui olevan täysin minua varten. Tietenkin vanhat kiusaamiskokemukset vaikuttivat edelleen alitajunnassa. Ryhmätehtävät tuntuvat liian ahdistavalta. Ylipäätään takaisin koulun penkille palaaminen ei todellakaan ollut helpoimmasta päästä. En ole vieläkään päässyt käsittelemään koulukiusaamisesta jääneitä arpia. Muistot vaikuttavat edelleen alitajunnassa ja uusien ihmisten kanssa toimiminen tuntuu ahdistavalta ja kuormittavalta.
Intensiiviterapiajakso tuli päätökseen. Onneksi siellä mulla oli todella auttavainen sairaanhoitaja. Mulle tärkeää on, että hän otti mun traumat tosissaan ja parhaansa mukaan niitä auttoi käsittelemään. Hän puhui kuin ihminen ihmiselle, selkeästi kuunteli ja oli tilanteessa oikeasti läsnä. Hän myös muisti mitä asioita olemme käsitelleet viime kerralla. Hän auttoi keskittymään tulevaan ja positiivisiin asioihin. Sain terapiajakson aikana diagnoosit ’epävakaa persoonallisuushäiriö ja traumaperäinen stressihäiriö’. Diagnoosit on helpottanut itseäni ymmärtämään miksi toimin kuten toimin. Silti tulen tarvitsemaan vuosien terapian. Tilanne on nyt se, että en saanut tarpeeksi nopeasti aikaa opiskeluterveydenhuoltoon tai terveyskeskukseen. Jouduin lopettamaan ensin keikkatyöt ja sitten koulun. Koulussa opettajat eivät ymmärtäneet tilannetta, joten siksi tein päätöksen lopettaa senkin.
Hakeuduin akuuttipsykiatrian vastaanotolle, onneksi minulla oli siellä aiemmin hoitaneen sairaanhoitajan puhelinnumero. Sovittiin aika jossa katsottiin lääkeannokset kuntoon, tarpeeni tulevaisuutta ajatellen, sekä hän teki kiireellisen lähetteen terveyskeskuksen miepä tiimiin.
Tässä potilaskertomus akuuttipsykiatrian poliklinikan soitosta:
”Etäkontakti: Potilas otti yhteyttä allekirjoittaneeseen. Kertoo voivansa psyykkisesti huonosti. Itsetuhoisia ajatuksia on. Kertoo mieliteosta satuttaa itseään, mieliteot lisääntyneet viime päivinä. Kertoo ettei kuitenkaan aio itselleen mitään peruuttamatonta tehdä. Toimintakyvyssä laskua. Omasta hygieniasta huolehtiminen vaikeaa. Kertoo nukahtavansa mutta näkee painajaisia ja heräilee, mistä johtuen nukkuu aamusta pitkään. Aamusta lähtien stressitaso kohonnut. Mietintää johtuvatko painajaiset lääkityksestä vai ahdistuksesta, jota äidin retkahtaminen juomaan potilaassa aiheuttaa.
Ei koe olevansa opiskelukykyinen. Aloittanut 2 vuoden opinnot, jotka eivät ole nyt edenneet. Kertoo tarvitsevansa sairauslomaa ja arviota lääkityksestä. Ollut asian tiimoilta yhteydessä terveysasemalle, josta ohjattu ottamaan yhteyttä opiskelijaterveydenhuoltoon.
Potilaalla ollut kontakti akuuttipsykiatrialle; ensikäynti syksyllä ja etäkontakti samoihin aikoihin. Ohjautui kriisi-Intensiivi-yksikön hoitojaksolle noin kuukaudeksi josta potilas koki hyötyä olleen. Tehty SCID I ja II dg. asetettu F60.3 Epävakaa persoonallisuushäiriö (piirteitä vaativasta persoonallisuudesta) sekä F43.1 Traumaperäinen stressihäiriö. B-lausunnon kuntoutuspsykoterapiaa varten ja kuntoutusrahaa haettu myös opintoihin. Kertoo tarvitsevansa tukea terapeutin etsimiseen, jota saa x hankkeesta. Kela hylännyt kuntoutusraha hakemuksen. Perusteluina ettei potilas voi saada Kelan järjestämää ammatillista kuntoutusta, koska alustavan selvittelyn perusteella ammatillisen kuntoutuksen vastuu kuuluu työeläkelaitokselle.
Sovittu, että otan yhteydenoton esille akuuttipsykiatrian tiimissä ja potilaaseen ollaan yhteydessä.”
Olen nyt hakenut tukihenkilöni kanssa minulle terapeuttia. Laitoin noin 20 terapeutille sähköpostia, joista 3 on vastannut ettei ole aikoja. Voimia tähän prosessiin on vaikea löytää. Tuntuu turhauttavalta olla taas yksin asioiden kanssa ja tietämätön siitä mistä saisin tällä hetkellä tarvitsemani apua. Onneksi en ole enään se sama ylisuorittaja vaan teen asioita joista saan oikeasti iloa. Käyn 3. sektorin järjestämissä ryhmissä ja kehittämistyöpajoissa. Olen myös löytänyt luovan puoleni uudestaan. Maalaan, luen kirjoja, laulan ja tanssin suosikki kappaleiden tahdissa. Olen myös uskaltautunut puhumaan ystäville ja sukulaisille tilanteestani. Ystävien kanssa olemme lähentyneet paljon. Vihdoin ympärilläni on aitoja, hyväksyviä ja rakastavia ihmisiä.
Tämän matkan aikana olen oppinut itsestäni, mutta myös muista ihmisistä paljon. Silti, jos minua olisi oikeasti kuunneltu silloin vuosia sitten… Mulla voisi olla ammattitutkinto, mulla voisi olla parempi olo itseni kanssa, mulla voisi olla tasapainoisempi elämä, mulla voisi olla.. Jossitella ei kannata, mutta mitä jos… Mitä jos olisin silloin jo saanut tarvitsemani avun ilman siirtelyä paikasta toiseen? Mitä jos joku olisi oikeasti jo vuosia sitten kuunnellut miten mä voin? Viiltelyarpia olisi huomattavasti vähemmän. Tietäisin luultavasti enemmän mitä haluan itsestäni ja tulevaisuudestani. Olen silti valmis, ihan mitä tulee, mä pärjään kyllä, vaikka väkisin. Kaikilla ei tällaista asennetta ja voimaa ole. Itselläkin tulee vielä olemaan huonoja ajanjaksoja, onneksi on edes hieman toivoa.
Kiitos 3. sektorin toiminta, kiitos sairaanhoitajat ja lääkärit jotka oikeasti kuuntelitte, kiitos äiti joka on edelleen suurin roolimalli ja ennen kaikkea; kiitos minä kun hait itsellesi apua.